Ei tullut osa aivan arvioituun aikaan. Syitä en enää edes jaksa selitellä, koska kaikki lienevät jo ainakin kertaalleen ne kuulleet. Sanon jo nyt, että osa on luultavimmin hieman sekava ja kaikkea sellaista, mitä ei välttämättä kukaan osalta toivoisi. Oli vähän katkoja pelaamisessa, jonkin verran pelasin, koska tuntui siltä, että oli pakko, osa vain "luontevasti". Toisaalta, voi olla, ettei se sekavuus tule näkyviin kuin kirjoittajalla itse, onhan siinä nähnyt tuon pelaamisvaiheen ongelmineen päivineen... Ai niin, vielä yhdestä asiasta ajattelin mainita. Moni tästä lienee jo tietoinen, mutta aloitin HRG:n :----D Sitä pääsee seuraamaan tästä. Mutta juupsista~, siirtykäämme osaan, on sitä varmaan odoteltukin hetki pieni ^.^



Serafina kertoili jälleen siskolleen siitä, kuinka ihana mies Mike oli. "En voi vieläkään uskoa, että löysin hänen kaltaisensa miehen", hän huokaisi. "Tuo kuulostaa siltä, kuin olisitte jo virallinen pari", Inga naurahti. Hän lappoi suuhunsa muutaman kauhallisen salaattia. Sitten hän kohotti katseensa. "Oletteko te?" hän kysyi Serafinalta, joka pudisti päätään.



Ruokailun päätyttyä Serafina kipitti kiireen vilkkaa puhelimeen. Hänen täytyi saada yhteys Mikeen ja heti, hänellä oli niin kova ikävä häntä jo nyt. Tuuttailut, jotka kuuluivat, kun Mike ei ollut vielä vastannut, tuntuivat Serafinasta ikuisuudelta. Mutta hänen odotuksensa palkittiin, kun Miken pehmeä ja lämmin ääni vastasi. "Haloo?"



Inga olisi myös enemmän kuin mieluusti keskustellut Josiahin, hänen sydämensä valitun kanssa. Ei sitä kuitenkaan oikein voinut, puhelinkin kun oli koko ajan varattuna. Elämä ei ollut helppoa talossa, jossa oli neljä ihmistä, joista jokainen halusi keskustella jonkun kanssa. "Paljonkohan kännykkä maksaisi?" Inga tuhahti ja jatkoi sitten pihatöitä.



Oli niissä puhelinkeskusteluissa hyviäkin puolia. Jos ajatellaan vaikkapa Apolloa - mies ei ollut koskenut keittiövälineisiin juuri koskaan, mutta saatuaan tietää, että hänen puhelinystävyytensä oli hyvän ruuan ystävä, hän päätti opetella huippukokiksi. Tai ainakin päästä melko lähellä tuota tavoitta. Ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa haaste kuin kokeilemalla itse murojen valmistusta?



Loppukoe lähestyi. Nelikko oli valmistautunut siihen hyvin, luennoilla oli käyty yllättävän usein ja esseitäkin oli kirjoiteltu. Inga huomasi tästä huolimatta jännittävänsä koetta hirmuisesti. Hän ei voinut käsittää, miksi. Hiestä märin käsin Inga tarttui muistiinpanovihkoonsa ja alkoi selailla sitä toivoen sen auttavan kokeen kanssa.



Koe meni kaikilla Bertorellien suvun edustajilla loistavasti. Viitonen ropsahti jokaiselle - unohtamatta tietenkään rahallisia palkintoja!



Inga ei enää malttanut olla soittamatta Josiahille. Hänen oli suorastaan pakko tehdä niin! Hän näppäili puhelimeen jo melkein unohtuneen numerosarjan ja nosti luurin korvalleen. Tuuttaus... toinen... kolmas... neljäs... "Josiah Garcia puhelimessa."



"Hei Josiah, se on Inga täällä!" Inga naurahti iloisena. Kuinka mukava olikaan kuulla Josiahin ääntä. "Joko sinulla on ollut loppukoe?" "Tuota... se koe, se..." Josiah takelteli, ja Inga kuuli nielaisun. "Läpi meni, läheltä tosin liippasi." "Sehän on mukava kuulla", Inga hymyili itsekseen. "Voitaisiinko nähdä tässä joku päivä? Tai jos tulisit tänne, vaikka nyt heti?"



Toisesta päästä kuului jotain epämääräistä ääntä, minkä alkuperästä Inga ei ollut ollenkaan varma. "Enköhän minä voi", Josiah sanoi lopulta. "Minulla onkin sinulle tärkeää asiaa." "Minä odottelen", Inga sanoi ja laski luurin.



Kymmenen minuutin kuluttua Inga siirtyi ulos odottamaan Josiahin saapuvan. Mies oli sanonut, että hänellä olisi jotain tärkeää asiaa. "Mitä se voisi olla?" Inga kysyi itseltään ääneen. Hymy nousi hänen huulilleen. Omassa mielikuvituksessaan Josiah tulisi hänen luokseen polvistuen ja vannoen ikuista rakkauttaan.



Ingan mielikuvituksessa Josiah oli juuri lopettelemassa serenadiaan, kun jostain todellisuudesta kuului ääni. Inga käänsi katseensa äänen suuntaan. Näky oli yllättävä. "Josiah..." Ingan heikko ääni lausui. "Mitä..."



Tietä pitkin tallusteleva mies toden totta oli Josiah. Mutta ei hän Josiahilta näyttänyt. Enemmänkin... joltain muulta. Joltain muulta, mutta ei Josiahilta, joka hän kuitenkin oli. Sitä Inga ei voinut käsittää. Missä ihmeessä olivat tämän kauniit surffarikiharat?



Inga antoi Josiahin kävellä luokseen ennen kuin päästi epätietoisuutensa näkyville. "Mitä sinun hiuksillesi on käynyt?" hän kysyi. "Etkö pitänytkään stailauksestani?" "Ei siinä mitään vikaa ollut", Josiah sanoi nopeasti. Sitten hän rykäisi. "Minun on pitänyt kertoa tästä sinulle jo pitkään. Haluan, että tiedät." Ingaa alkoi jo pelottaa. Josiahilla tuntui olevan jotain todella vakavaluontoista kerrottavaa.



"Inga, tiedän, että tämä tulee sinulle järkytyksenä, mutta yritä ajatella sitä normaalina asiana", Josiah aloitti. "Niin normaalina kuin vain voit, vaikkei se sitä ehkä olekaan." Hetken aikaa oli hiljaista. Kauan tuo hiljaisuus ei leijunut ilmassa. Josiah päätti paukauttaa uutisensa suoraan päin Ingan kasvoja: "Minulla on syöpä."



Inga kirkaisi. "Syöpä?" hän toisti kauhistuneena. Hän katsoi ihastuksensa vakavoituneita kasvoja, joilla näkyi hieman surumielisyyttä, mutta myös joku toinen tunne, jota Inga ei osannut nimetä. Hän ei voinut katsoa sitä, vaan Josiah sai pian huomata, kuinka Inga oli kadonnut sisälle.



Sielunsa silmin Inga näki kaksoissisarensa heikon ruumiin. Hän tunsi piston sydämessään. Viimeisinä päivinä hän ei ollut ajatellut ollenkaan Ashleyta, kysellyt, mitä hänelle kuului. Hän oli miettinyt vain itseään ja Josiahia. Niin, Josiahia...



"Miksi?" Inga itki. "Miksi juuri minun läheisiäni kiusataan? He eivät ole tehneet mitään väärin... Miksen minä? Minua ei tarvita täällä, minä voisin saada sen syövän. Miksen minä voi kärsiä heidän puolestaan?" Inga niisti kovaäänisesti hihaansa. Samalla joku toinen astui huoneeseensa. "Inga? Se oli vitsi."



Inga kääntyi ympäri ja huomasi katsovansa Josiahin kasvoihin. Nyt hänen kasvonsa näyttivät erilaisilta. Niiltä heijastui se kolmas tunne, jota Inga ei vielä äsken ollut tunnistanut, mutta nyt hän tunnisti - tämä tilanne huvitti Josiahia. "Mene pois", Inga sanoi. "En halua nähdä sinua."



Josiah ei kuitenkaan lähtenyt. Hän otti muutaman askeleen lähemmäksi Ingaa. "Kuuntele", hän pyysi. "Kaverit leikkasi meikäläisen tukan sen näköiseksi, että se oli pakko vetää kaljuksi saman tien." "Mitä se syöpä sitten oikein tarkoitti?" Inga nyyhkytti. Josiah tuhahti. "Halusin vain hieman pilailla", hän sanoi. "Oletin, että olisit ymmärtänyt vitsin, mutta..."



Siinä vaiheessa Inga ei enää kestänyt. "Etkö tiedä, kuinka vakavalla asialla sinä leikit?" hän huusi niin, että Apollo viereisessä huoneessa pudotti melkein paistinpannun varpailleen. "Syöpä ei ole pilailtavaksi kehitelty asia! Sitä vakavampaa on vaikea keksiä! Siskoni on kärsinyt koko ikänsä tuosta sairaudesta, sen takia hän joutui luopumaan yliopistosta! Ja sinä... sinä pilailet samalla asialla! Häivy! En... en halua nähdä sinua..." Tuon sanottuaan Inga purskahti entistä suurempaan itkuun.



Josiah katsoi itkusta tärisevää Ingaa jähmettyneenä. "Anteeksi..." hän sai vaivoin sanotuksi. "En tiennyt..." "Ulos!" Inga karjaisi ja oli vähällä kaatua lattialle. Josiah syöksyi tukemaan tyttöä, mutta tämä vain huitoi käsillään ilmaa. "Mene", hän sanoi. Tällä kertaa Josiah totteli. Hän uskoi, että Inga tarvitsi omaa aikaansa.



Kun Inga oli kuullut ulko-oven sulkeutuvan, hän rojahti Hermeksen parivuoteelle. Hän itki sydämensä kyllyydestä. Hän itki niin, että jonkin ajan kuluttua hänen silmänsä tuntuivat kuivilta ja kipeiltä. Mutta se tuntui hyvältä. Kaikki, mikä vielä äsken oli ollut hänen sisällään, oli nyt päässyt vapaaksi. "Mutta... Josiah..." Inga sanoi ääneen ennen kuin antoi silmiensä sulkeutua. Pian huoneeseensa tullut Hermes saattoi huomata siskopuolensa nukahtaneen.



Yöllä Bertorellien osakunnan pihamaalla hiippaili omituinen vieras. Hän varoi visusti astumasta askeliaan liian äänekkäästi. Hän ei tahtonut herättää koko taloa. Siitä huolimatta hän uskaltautui koputtamaan rystysillään varovasti oveen.



Serafina heräsi sikeästä unestaan. Hän ja Mike olivat olleet kahden erään lammen rannalla kuun valossa. Hän olisi kovasti halunnut tietää, kuinka uni olisi päättynyt. Koputus kuului jälleen. "Tullaan, tullaan", Serafina mutisi ja alkoi hoipparoida kohti ovea. "Mokomakin häirikkö."



Kun Serafina pääsi ulos, hän ei olisi edes mielikuvituksessaan voinut kutsua tuota henkilöä häiriköksi. "Mike!" hän sihahti tunnistettuaan hahmon pimeässä. Mike hymyili. "Hei", hän sanoi. "Tuli ikävä. Ei kai haittaa, vaikka piipahdin?"



Serafina hymyili. "Ei ollenkaan", hän sanoi. Hänhän oli suorastaan otettu moisesta huomiosta. Hän viittasi Mikea istumaan kukkapenkin viereen. "Mistäs haluaisit jutella?"



Jonkin aikaa Serafina ja Mike istuivat ulkona ja keskustelivat kaikesta maan ja taivaan välillä. Kello lähenteli kolmea, kun he viimein suostuivat hyvästelemään toisensa. Serafina tarttui oven kahvaan ja käänsi sitä. Hän odotti näkevänsä tyhjän olohuoneen, mutta hän näkikin jotain muuta. "Inga?" Serafina kysyi varovasti. Siinä hänen siskonsa todella oli, nojaten käsiinsä. Inga kohotti katseensa. "Onneksi edes sinä olet onnellinen miehesi kanssa", hän sanoi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Serafina kohotti toista kulmaansa. "Mitä tarkoitat?"



Inga nieleskeli itkua. "Josiah..." hän aloitti. "Minä... Me..." Hänen ei tarvinnut sanoa muuta, Serafina ymmärsi jo tuosta vähästäkin. "Riitelittekö te?" Inga nyökkäsi hitaasti. "Josiah vitsaili aivan väärällä asialla", hän totesi kylmästi, mutta harmillisena. Sitten hän veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa hänen ja Josiahin yhteenotosta iltapäivällä.



Ingan päästyä loppuun Serafina kiskoi siskonsa tiukkaan ja lämpimään halaukseen. "Kyllä se siitä", hän sanoi ja silitti Ingan selkää. "Jos te nyt eroatte, löydät varmasti paremman miehen. Mutta minä kyllä uskon siihen, että te onnistutte sopimaan", hän lisäsi nähtyään Ingan pelästyneen ilmeen.



Kaikki keskittyivät nyt Ingan piristämiseen. Apollo oli ostanut siskopuolelleen oman ongen ja opetti nyt häntä käyttämään sitä. "Hyvinhän tuo sujuu", Apollo hymyili aurinkoisesti Ingalle. Hetken päästä hymy tosin hyytyi - kokemattomampi Inga nosteli pienestä lammesta yhä enemmän ja enemmän kaloja, eikä Apollolle itselleen jäänyt mitään.



Vähitellen Inga alkoi päästä yli surustaan. Hän saattoi jopa mainita Josiahin nimen keskustelussa ilman, että hänen täytyi päästä jonnekin salaiseen soppeen itkemään. Hermeksestä kaikkein ikävintä oli, että Ingaa oli nyt alkanut kiinnostaa hänen oma rakkauselämänsä. Erityisesti hänen puhelinystävänsä. "Onko hän mukava?" Inga kysyi kuin ohimennen. "Kuka hän muuten edes on, et ole maininnut tytön nimeä." Hermes katsoi Ingaa epäuskoisena. Hän käänsi katseensa murokulhoon. "On se kiva. Ja... et sinä sitä tunne."



Serafina oli edelleen huolissaan. Inga vaikutti päällisin puolin... no, normaalilta, mutta hänen päänsä sisällä saattoi liikkua mitä vain. Enemmän kuin koskaan Serafina toivoi, että voisi nyt päästä käsiksi Ingan ajatuksiin. Mutta saattoivathan hänet omat epäilyksensä olla väärässä. Niin hän ainakin vilpittömästi toivoi.



Apollo riensi puhelimeen, kun tovin jälkeen kukaan muu ei ollut vastannut siihen. Sitten hän tajusi olevansa ainoa, joka oli kotosalla. "Haloo?" "Hei, Apollo", kuului tuttu, mutta epätavallisen tärisevä ääni. "Isä tässä. Minun olisi pitänyt soittaa jo eilen, mutta en... en vain pystynyt." Siinä vaiheessa hänen isänsä ääni särkyi. "Ihan rauhassa, isä", Apollo sanoi rauhallisella äänellä. "Mitä on tapahtunut?"



Ja Avery selitti. Hän sai selittää jonkin aikaa, ennen kuin viesti meni perille. Apollo sulki silmänsä. "Voi taivas", hän kuiskasi. "Kerrothan muille?" hänen isänsä pyysi. "Minä en kykene kertomaan tätä enää yhtään ainoata kertaa. Mutta lupaa, että kun puhut heille, teet sen varovasti." "Tietysti", Apollo sanoi vaisun poissaolevana ja laski luurin. Hän istahti baarijakkaralle. "Kuinka ihmeessä minä kerron tämmöisen asian heille varovasti?" hän parkaisi ja pyyhki nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan.



Serafina, Inga ja Hermes palasivat luennoiltaan kaikki eri aikaan, mutta aina kun yksi saapui, Apollo istutti hänet oitis sohvalle. Serafina ja Inga kävivät kiivasta keskustelua eräästä lehtorista, Hermes koetti änkeytyä tuohon puheeseen mukaan. Apollo puri huulta. Hän oli miettinyt tarkkaan, kuinka kertoisi asian, mutta nyt tuo kaikki kuulosti niin typerältä. Ei hän voisi ilmoittaa asiaansa noin! Hän huokaisi ja kohotti katseensa sisaruksiinsa. "Isä soitti", hän sanoi saaden kaikkien huomion osakseen. "Ashley oli saanut kohtauksen pari päivää sitten. Nyt hän on sairaalassa, heräsi tänään tajuttomuudesta. Lääkärit arvelevat, että hänet voidaan päästä jonkin ajan kuluttua takaisin kotiin. Ashley voi kuulemma hyvin, kasvainkin on hieman pienentynyt jälleen."



Syntyi hiljaisuus. "Miksi meille kerrottiin vasta nyt?" Inga parkaisi ja ponkaisi pystyyn. "Isä ei ollut kyennyt soittamaan aiemmin..." Apollo selitti. "Ja mekö voimme sen aikaa elää täällä tietämättä ollenkaan Ashleyn vaikeuksista?" Inga kivahti takaisin. Hänen kätensä pureutuivat nyrkkiin. "Minä soitin eilen isälle. Minä kysyin, kuinka Ashley voi..." Kuului hampaiden kirskumista. "Hän väitti kaiken olevan kunnossa. Hän valehteli minulle!"



"Inga, älä..." Serafina huudahti, kun hän tajusi siskonsa juoksevan ulos. Hän nousi itsekin ja valmistautui juoksemaan Ingan perään, mutta Apollon käsivarret tarrasivat kiinni häneen. "Anna olla", hän sanoi. "En voi, Inga..." Serafina sopersi itku kurkussa - itku, joka johtui sekä Ashleysta että Ingasta.



"Inga palaa kyllä itse, ei sinun tarvitse perään lähteä", Hermes sanoi ja naulitsi kaseensa Serafinaan. "Muistatko aiemmat kerrat? Hän palaa aina lopulta kotiin."



"Aina." Sana jäi kummittelemaan Serafinan mieleen. Olisiko niin nytkin? Sitä hän ainakin toivoi täydestä sydämestään. Serafina käänsi kylkeä. Vaikka hän kuinka haluaisi, hän ei voisi nukkua tätä yötä levollisesti. Painajaiset kiusaisivat häntä aivan vasrmasti.



Pojat olivat kuin olivatkin oikeassa. Inga palasi myöhään yöllä kotiin. Mutta ei, hän ei käynyt nukkumaan, vaan petasi avonaisen sänkynsä. Kun hän oli tyytyväinen aikaansaannokseensa, hän kaivoi esiin matkalaukkunsa sängyn alta. "No niin", Inga mutisi puoliääneen. "Mitä kaikkea minä tarvitsenkaan?"



Inga oli nopea pakkaamaan. Meni vajaat kymmenen minuuttia, kun hän jo siirtyi täyden laukkunsa kanssa puhelimen luokse. Hän näppäili siihen erään numeron. "Josiah?" hän kuiskasi. "Minä olen nyt valmis. Odotan sinua ulkona." Muuta Inga ei sanonut. Hän laski luurin ja hiippaili ulos.



Josiahin auto kaarsi talon eteen hyvin nopeasti, hänen ei tarvinnut odotella kauan. Inga loi vielä viimeisen silmäyksen taloon, jossa oli viimeiset puoli vuotta viettänyt. Sitten hän istui auton takapenkille, sulki oven perässään ja pyysi Josiahia lähtemään nopeasti. "Mitä vain, kultaseni", mies hymyili ja kaasutti tiehensä.



Serafina heräsi hätkähtäen, kun Hermes kattoi lounasta pöytään. "Ei tainnut yö mennä hyvin?" hän hymyili siskopuolelleen. "Ei todellakaan", Serafina haukotteli ja nousi pystyyn. "Ajattelin vain Ashleyta... ja Ingaa. Eikö hänestä ole vieläkään kuulunut elonmerkkejä?"



Hermes pudisti päätään. "Arvasin, että se tulisi vielä tekemään tämän", Serafina sanoi pää painuksissa. "Inga ei kestä tätä - perijäksi valitseminen, Ashley..." Hän päästi raskaan huokauksen. "Et sinä sille mitään voi", Hermes totesi ja asetti kätensä Serafinan olkapäälle. "Kyllä kaikki järjestyy."



Syötyään Serafina päätti tutkia Ingan huoneen. Hänen pahin aavistuksensa oli käynyt toteen - Inga oli lähtenyt. Mitään tavaroita ei ollut jäljellä, huone oli kuin valmiina luovutettavaksi jollekulle toiselle. Serafinan silmiin osui Ingan muistiinpanovihko pöydän päällä. Hän istahti tuolille ja katseli sitä hetken aikaa. Sitten hän avasi vihkon ja selaili sivuja niin pitkään, kunnes löysi etsimänsä.



"Tiesin, että tulisit vielä selaamaan tätä vihkoa, sisko hyvä. Tunnen sinut sen verran hyvin, että voin arvata sinun olevan nyt aivan sekaisin ja huolissasi. Mutta älä viitsi. Ei tässä mitään hätää ole. Me sovittiin Josiahin kanssa ja lähdettiin yhdessä yliopistolta. Käymme sairaalassa katsomassa Ashleyta heti, kun porukat katoaa sieltä - en halua nähdä isää juuri nyt. Enkä äitiä, koska se ei varmaan haluaisi nähdä minua. Sen sydän särkyisi, jos saisi tietää minun keskeyttäneen yliopiston. Sanoit muistaakseni, että äiti toivoi perijän käyvän yliopiston, olihan se niin? Jos oli, niin toivottavasti keksit jotain." Serafina löi nyrkillä pöytää. "Keksit jotain?" hän toisti. Mitä ihmettä Inga tarkoitti sanomalla noin?



Serafina nojasi käsiinsä. Inga oli laittanut hänet nyt todella tukalaan tilanteeseen. "Keksit jotain", hän sanoi vielä kerran. Niinpä tietysti. Hänen piti keksiä, kuinka hän kertoisi isälle Ingan vihaavan häntä hetkellisesti. Hänen piti keksiä, kuinka hän kertoisi äidille hänen valitsemansa perijän keskeyttäneen yliopiston. Inga oli sysännyt kaiken vastuun ja likaisen työn siskolleen, eikä se tuntunut Serafinasta ollenkaan hyvältä.



Apollo oli huomattavasti iloisemmalla tuulella kuin Serafina. Hän ei voinut edes aavistaa, minkälainen myräkkä Serafinan pään sisällä oli. Apollo oli hankkinut itselleen muuta ajateltavaa: hän oli kerännyt rohkeuden rippeensä kasaan, soittanut tavalliseen tapaan puhelinystävälleen, mutta kutsunut hänet tällä kertaa kylään.



Apollo ei malttanut viipyä sisällä odottamassa, vaan siirtyi ulkoilmaan. Kuin sattumalta eräs nainen asteli juuri katua pitkin. "Apollo?" hän kysyi kulmat kurtussa. Apollo hätkähti kuultuaan nimensä, mutta nyökkäsi naiselle. "Niin?" hän kysyi. Naisen huulille levisi hymy. "Olen Olivia Stringer", hän sanoi ja ojensi kätensä Apolloa kohti. "Ollaan juteltu puhelimessa."



Apollo ja Olivia istahtivat nurmikolla juttelemaan. Apollo oli aivan mykistynyt, Olivia oli niin paljon kauniimpi, kuin mitä hän oli kuvitellut hänen olevan - ja Apollon mielikuvituksessa Olivia oli jo vastannut kaunotarta. Juttu luisti oikealla tapaamisella paljon paremmin kuin puhelimessa, ja vitsejä lenteli suuntaan jos toiseenkin. "Olet hauska mies", Olivia nauroi posket punaisina. Apollo hymyili.



"Sinä taas lienet yksi kauneimmista naisista, kenet olen tavannut", hän sanoi hieman ujosti, mutta pakotti itsensä hymyilemään. Olivia meni hämilleen. "Minäkö?" hän kysyi. "Mutta minähän olen niin... tällainen tylsimys. Olen harkinnut tyylin vaihtoa, mutta rahani eivät riitä." Apollon silmät alkoivat tuikkia. "Minä voisin laittaa hiuksesi uusiksi aivan ilmaiseksi", hän huomautti ja Olivian hymy leveni entisestään.



Olivia antoi Apollolle aivan vapaat kädet ulkonäkönsä suhteen. Lopputulos miellytti Oliviaa kovasti, mutta myös parturina toiminutta Apolloa itseäänkin. Olivia... Olivia oli niin kaunis!



Apollo piti huolen, että Olivia tiesi, mitä hän ajatteli tästä tytöstä. Ujosti hän yritti flirttailla tytölle, mutta Apollo oli varma, että hän oli onnistunut vain punastumaan itse korviaan myöten. "Olet suloinen", Olivia nauroi niin, ettei Apollo voinut loukkaantua moisesta vastaeleestä.



Olivia hivuttautui varovasti lähemmäksi Apolloa. "Suloinen sinä kyllä olet", hän toisti omia sanojaan ja hymyili laskiessaan kätensä Apollon olkapäille. Apollo soi lämpöisen hymyn Olivialle ja tarttui kiinni tämän lanteilta. "Sinä vasta oletkin itse sulokkuus", hän sanoi.



Hermes kävi kiivasta keskustelua oman puhelinystävättärensä kanssa. "Ei, älä kuuntele niiden puheita", hän sai melkein huutaa puhelimeen. "Se oli veljeni siellä kaupungilla naisseurassa, en minä." Syntyi hetkellinen hiljaisuus. Hermes huokaisi. "Jen", hän sanoi. "Jen, kuuntele minua. Ainoa naispuolinen henkilö, jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä täällä yliopistolla, olet sinä - lukuunottamatta perheenjäseniäni."



"Mikset tulisi käymään?" Hermes päätti yllättäen kysyä ystävältään. Jokin linjan toisessa päässä naksahti. "Uskoisin, että se käy. Milloin kävisi?" "Vaikka heti."



Hermes laski luurin parahiksi, kun Apollo asteli huoneeseen. "Sinun takiasi Jennifer epäilee minun tapailevan toista", hän sanoi vihaisena ja oli hyökkäävinään veljensä kimppuun. Apollo nauroi. "Ettehän te edes ole yhdessä vielä", hän nauroi Hermeksen aloittaessa kutitushyökkäyksensä. "Vai oletteko?"



Hermes pudisti päätään - ei, he eivät olleet yhdessä. "Tapaamme tänään ensi kerran", hän kertoi. "Jen suostui kutsuuni." "Se on jo melkoinen edistysaskel, veli hyvä", Apollo hymyili. "Ei naisten kanssa toimeen tule, jos opettelee kohtaamaan heidät vain puhelimessa", hän sanoi. "On siinäkin opettaja naisasioissa", Hermes hymähti. "Tavannut oman tyttönsä kerran."



Yllättäen Apollo kiskoi Hermeksen vierelleen ja halasi häntä. "Kateellinen?" Hermes ei vastannut. Kyllä hän hieman kateellinen oli, mutta ei hän sitä veljelleen kertoisi. Apollo saisi vain hyvän syyn härnäämiseen.



Hermes ei olisi millään mahtanut pysyä housuissaan odottaessaan Jenniferiä saapuvaksi. Tyttö voisi tulla milloin tahansa, aivan milloin tahansa. Purkaakseen ylimääräistä energiaansa johonkin hyödylliseen Hermes tarttui haravaan. "Millaiselta Jen mahtaa näyttää?" hän huomasi ajattelevansa. "Kaunis hän on, epäilemättä. Kysymys kuuluu vain, kuinka kaunis."



Kun Jennifer lopulta saapui, Hermes ei keksinyt yhtäkään sopivaa sanaa kuvaamaan tuota näkyä. Ei hän voinut väittää ystäväänsä kauniiksi, se olisi vähättelyä... "Mukava tavata vihdoin oikeasti", Jennifer sanoi ja tarkasteli Hermestä. Hermes pelkäsi punastuvansa. "Olet hieman... erilaisempi kuin kuvittelin", Jennifer jatkoi. "Mutta hyvällä tavalla."



Hermes tarkasteli aikansa Jenniferin pukeutumistyyliä. Hän oli tiennyt jo sen, että Jennifer ei ollut aivan tavallinen kiltti tyttö. Tai riippui hieman, kuinka asian näki. Tämä nuori nainen oli bilettäjäihmisiä, joka oli monesti valitellut Hermekselle sitä, kuinka miehet huutelivat hänen peräänsä. Ei Jennifer kuitenkaan itse ollut kiinnostunut näistä miehistä - niin hän oli sanonut, ja Hermes uskoi näitä sanoja - mikä sai hänet entistä ärsyyntyneemmäksi.



Vaikka Jennifer oli Hermeksen mielestä se maailman kaunein, hän halusi tarjota uutta tyyliä tyttöystäväkandidaatilleen. Ja Jennifer suostui.



Hermekselle Jenniferin uudistaminen ei ollut helppoa. Hän halusi tuoda esiin tämän molemmat puolet - ystävällisen naapurin tytön sekä rajun bilettäjän. Jennifer sai istua piinapenkissä normaalia pidempään, mutta se kannatti ehdottomasti.



"Taiteilija on kyllä hyvin tyytyväinen kättensä jälkiin", Hermes myhäili katsellessaan Jenniferiä muutamasta eri kulmasta. "Mitä kaunokainen itse pitää?" "Kaunokainen on otettu, eikä usko tätä todeksi", Jennifer hymyili. Hermes tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi lyödä yhä tiheämmin.



Varovasti Hermes hipaisi Jenniferin kättä. "Tiesin sinut mukavaksi ihmiseksi jo ennen tätä tapaamistamme", hän sanoi. "Mutta nyt vaikutat vielä mukavammalta." Jennifer värähti. "Voisin sanoa samaa sinusta." Ja niin alkoi viaton, pieni flirtti lennellä kaksikon välillä.



Illan pimetessä Hermes ja Jennifer alkoivat pitää toisistaan entistä enemmän, ja he myös osoittivat sen niin, ettei epäilykseen ollut varaa. "Olet niin erilainen kuin muut miehet", Jennifer sanoi ja halasi Hermestä. Hetken päästä hän irroitti otteensa. "Ne tuntuvat vain kuvittelevan, että minut voisi saada omakseen tuosta vain."



Hermes siveli hellästi Jenniferin poskea. "Idiootit", hän sihahti. "Sinunlaistasi naista pitäisi kohdella kuin arvokkainta aarrettaan." Jenniferin poskille kohosi vieno puna. "Olet todellakin erilainen", hän kuiskasi. "Ja Hermes... minä pidän sinusta kovasti." "Tunne on molemminpuolinen."



Jälleen ensisuudelma tapahtui niin, ettei sitä tahtonut huomatakaan. Hermes ja Jennifer vain tajusivat suutelevansa toisiaan. Se tuntui hyvältä. Se tuntui oikealta.



Vaivoin kaksikko suostui - ei, joutui - irrottautumaan toisistaan. "Minun pitää nyt oikeasti lähteä", Jennifer sanoi hiljaa hymyillen. "Tavataanko taas pian?" "Jos se vain on mahdollista", Hermes myhäili. "Ja jos haluat." Jennifer nauroi ja vilkutti hyvästiksi.



Seuraava yö oli Hermeksen onnellisimpia. Hän näki unta, jollaista ei ennen ollut nähnyt. Se oli oikeasti miellyttävä, vailla yhtäkään ikävyyttä, ja mikä oli kaikista ihaninta: se tuntui aidolta. Aivan kuin Jennifer oli oikeasti ollut hänen vierellään kesken hitaan valssin.



Joku toinen ei nukkunut tuona yönä edes pientä hetkeä. Apollo valvoi ja yritti kehittyä ruuanlaiton saralla. Hänen toivonsa tulla hyväksi kokiksi alkoi kyllä hiipua vähitellen. Kuului tukahdetuttu parkaisu, kun veitsi osui hänen sormeensa kolmannen kerran. "Ehkei minusta olekaan keittiön jumalaksi", Apollo pohti sormi suussa. "Edes tämä spaghetti ei suostu onnistumaan!"



Myös Serafina valvoi Apollon seurana. Hän etsi tyhjää päiväkirjan sivua, mutta sellaisen löytyminen tuntui vaikealta. Vastaan tuli vain yhä uusia ja uusia täyteen kirjoitettuja sivuja. Itku kohosi Serafinan kurkkua pitkin, kun hän näki nuo sivut, jotka olivat täynnä surua ja muita tunteita, jotka olivat hallinneet häntä jo jonkin aikaa. "Kiitokset Ashleylle, Ingalle, äidille, isälle... kaikille", hän ajatteli. Sitten hän siirsi menneet ajatuksensa syrjään. Tyhjä sivu oli nyt löytynyt, ja hän voisi kirjoittaa sen, mitä ajatteli tällä hetkellä.



Loppukokeet lähestyivät. Pian olisi ensimmäinen vuosi kokonaan ohitse, eikä tässä vaiheessa auttanut muu kuin ottaa vanhat muistiinpanot esille ja kerrata. Hermeksen mielessä kävivät jo lunttilaputkin, niin heprealta teksti tuntui. "Seuraavalla lukukaudella kyllä olen ahkerampi", hän mutisi.



Loppukoe tuntui kaikista tulevan liian aikaisin, lisää aikaa olisi tarvittu. Mutta nyt ei auttanut itkeminen, täytyi vain jättää esseevihko pöydälle ja pärjätä omillaan.



Kuten arvata saattoi, lopputuloksena oli kolme viitosta. Serafina katsoi hymyillen velipuoliaan. He olivat kyllä loistava kolmikko, tuskinpa kampukselta löytyi toisenlaista. Mutta kyllä hän olisi toivonut, että Ingakin oli ollut täällä.



Inga! Hänen siskonsa ei ollut ilmoittanut itsestään yhtään mitään pitkään aikaan. "Itsehän hän valitteli, kuinka hirveätä on elää epätietoisuudessa", hän ajatteli. "Nyt hän tekee sen itse. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta."



Pojat lähtivät tyttöystäviensä kanssa juhlimaan ensimmäisen vuoden päättymistä kaupungille, mutta Serafina jäi kotiin. Hän ei halunnut lähteä ilman Mikea minnekään, mutta mies oli lähtenyt katsomaan perhettään kotikaupunkiinsa. Ja hetki yksin tekisi varmasti hyvää. Ennen kuin Serafina ehti istuutua sohvan nurkkaan hyvän kirjan kanssa, puhelin soi. Serafina riensi vastaamaan. "Haloo." "Kas, sisko..."



Serafina tunnisti äänen heti. "Inga!" hän kirkaisi ja läppäisi käden suulleen. Saatuaan puhekykynsä takaisin hän suorastaan kävi siskonsa kimppuun. "Mikset ole soittanut, olemme olleet poikien kanssa huolissamme!" "Olen halunnut ajatella, ja niin olet varmasti sinäkin", kuului Ingan vastaus. "Tietävätkö isä tai äiti, että lähdin?" "En ole kertonut. Ilmeisesti et ole sinäkään."



"En tietenkään", Inga vastasi nopeasti takaisin. "Mutta en halunnut puhua siitä..." "Missä oikein olet?" Serafina pisti väliin. "Puhutaan siitä myöhemmin", hänen siskonsa sanoi. "Nyt puhutaan siitä, mitä olet keksinyt." "Mitä tarkoitat? Mitä olen keksinyt?" Serafina saattoi kuulla Ingan nauravan. "Tiedät kyllä, mitä tarkoitan." Serafina nielaisi. Hän kyllä tiesi. Hän oli miettinyt asiaa pitkään, mutta vieläkään hän ei ollut päässyt itseään miellyttävään ratkaisuun. Oli eräs mahdollisuus, joka voisi toimia... mutta Serafina ei ollut varma, olisiko se hyvä. Hänen suurin toiveensa olikin, ettei Inga ollut ajatellut samaa.

Seuraavassa osassa siirrytäänkin heti perijätontille, yliopistolla ei olla tätä pidempään - se on ohi nyt! :D Minulla on tarkat suunnitelmat seuraavasta osasta, mutta toisaalta en tiedä ollenkaan, mitä siihen tulee... Mielenkiintoinen tilanne :-----P Sekin pitimäni vielä sanomani, että kaikki tässä osassa ei ollut minun pääni sisältä. Copyt kuntoon nyt ja tässä! Kiitokset Ingan ja Josiahin riidan aiheesta menevät Minälle, joka ystävällisesti auttoi minua ajattelutyössä inspiraationi ollessa jossain luvattomalla vapaalla! Tapukset hänelle, kiitoooos~